maanantai 15. elokuuta 2016

Pikkuveljet

Tämä kuukausi on ollut ja tulee olemaan kiireisin pitkään aikaan; töitä on todella paljon ja siihen pitäisi vielä saada mahtumaan treenaaminen, ystävien näkeminen, muutama möllötyspäivä ja olisihan sitä muutama leffakin, jonka haluaisin ehtiä käydä katsomassa. Lisäksi perhettäkin olisi mukava päästä näkemään välillä. Koska välimatkaa on yli 100 km, en näe perhettäni viikoittain tai välttämättä edes kuukausittain. Ikävä on välillä kova. Onneksi kuitenkin tänään sain hieman lievitystä tuohon ikävään, sillä pikkuveljeni, tuolta 100 kilometrin takaa Valkeakoskelta, tulivat kyläilemään ja samalla auttamaan isosiskoa pienessä remppahommassa. 

Itsetehtyjä täytettyjä croisantteja ja kuulumisten vaihtoa ennen remppahommia.

Minulla on kaksi pikkuveljeä, joista toinen on minua vuoden verran nuorempi ja toinen neljä vuotta nuorempi. Näiden kahden poitsun kanssa kasvaminen on ollut vähintäänkin mielenkiintoista. En missään vaiheessa muista, että olisin erityisesti halunnut itselleni pikkusiskon tai edes kaivannut sellaista. Olen monesti miettinyt olisinko kuinka paljon erilainen, jos olisin kasvanut pikku- tai isosiskon kanssa. Mahdollisesti ehkä jonkinverran. Mutta siinä tapauksessa en olisi leikkinyt poikien kanssa sotaa lähimetsässä (Olisinko edes mennyt myöhemmin armeijaan?). En ehkä luistelisi hokkareilla (En ole koskaan osannut luistella kaunoluistimilla, eikä niillä olisi poikien perässä jääkiekossa pysynytkään. Olisinko koskaan alkanut pelaamaan ringetteä?). Emme olisi katselleet yömyöhään (osaksi salaa) showpainia telkkarista ja menneet sitten aamulla väsyneinä kouluun. Emme olisi koskaan viettäneet lauantai-iltoja pelaillen Nintendoa tai Playstationia sipsien ja limun kera. Emme olisi koskaan leikkineet rosvoa ja poliisia naapuruston muiden lasten kanssa tai rakentaneet majaa metsään. Vesisodat olisi saattaneet jäädä leikkimättä. Enkä olisi koskaan ollut todella kateellinen pikkuveljilleni siitä, että he saivat joululahjaksi Prätkähiiret -figuureja ja minä en. Paljon asioita olisi jäänyt kokematta ja ihania lapsuusmuistoja syntymättä.

Kahden veljen kanssa kasvaminen ei tietenkään aina ollut yhtä juhlaa. Välillä otettiin todella lujaa yhteen ja vihattiin vuoron perään toisiamme. Jompikumpi saattoi lainata pyörääni joko luvan kanssa tai ilman ja palauttaa sen sitten tuhannen palasina tai ehkä vain kumi puhjenneena ilman, että edes kertoi siitä. Alikersantti isosisko yritti kovasti komentaa alokas pikkuveljeä myös kotioiloissa, joka ei luonnollisestikaan toiminut kovin hyvin. Kyllä, olin vanhemman pikkuveljeni kanssa puolen vuoden ajan samaan aikaan suorittamassa asepalvelusta. Isää ja äitiä tarvittiin välillä erotuomarin rooliin kun televisiokanavan valinnasta syntyi ilmiriita. Noina hetkinä olisin mielelläni vaihtanut veljeni pois ja ajattelin kuinka helppoa elämä olisikaan ilman heitä. Kuitenkin mitä vahemmaksi on tullut sitä enemmän on oppinut arvostamaan heitä. Nuo kaksi ovat olleet aina minun puolellani ja olen aina saanut heiltä apua kun olen tarvinnut. Välillä pyytämättäkin. 

"I might fight with my siblings. But once you lay a finger on them, you will be facing me"

Tänään veljeni ajelivat Espooseen, koska minun piti saada uusi peili seinälle. Olisin ehkä osannut itsekin tarkistaa meneekö juuri siinä kohdassa, johon peilin haluan, sähköjohtoja, porata reiän, ruuvata ruuvin seinään ja nostaa peilin paikoilleen. Myönnän kuitenkin sen, että veljiltäni meni tähän koko hommaan ehkä se viisi minuuttia, kun itseltäni olisi varmasti mennyt ainakin puoli tuntia.





Yli kymmenen vuotta sitten en olisi mitenkään uskonut, että kaiken mahdollisen palasiksi laittavat ja hermoja kiristävät veljeni ovat juuri ajaneet yli 100 kilometriä minun luokseni ja seisovat nyt asunnossani porakoneen ja muiden työkalujen kanssa. Lopputulokseen olen enemmän kuin tyytyväinen.



Ehkä jo näin 28-vuotiaana voi myöntää etten olisi nyt tässä ilman noita kahta.Veljiltäni olen oppinut: Älä koskaan anna periksi. Puolusta itseäsi, äläkä anna kenenkään kiusata. Pienet kolhut ei haittaa (ei voi sattua, ei tule edes verta ;) ) Ei se ole niin vakavaa, relaa joskus (tämä kyllä saattaa useimmiten unohtua). Älä yritä ymmärtää kaikkea/kaikkia, koska ei sinuakaan voi kukaan täysin ymmärtää. Olet tyttö, mutta ihan ok sellainen. 

En vaihtaisi veljiäni koskaan pois!<3

"The greatest gift our parents ever gave us was each other"

Ihanaa viikon alkua!

<3 Hanna






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti